Saarikoski, Pentti: XXVIII
Muistaakseni olen tähän ensikerran törmännyt lukion äidinkielen oppikirjassa. Runo varmasti teki välittömästi vaikutuksen, koska joskus vuosia myöhemmin etsin ja löysin sen uudelleen käsiini luettavaksi. Nyt voisi ehkä sanoa, että se on mun lempiruno.
Niukahko tyyli, samaistuttava tilannekuva lähiluonnosta, harva rytmi, idealistinen toive rauhasta, sanataso. Ah, täysin pakahduttava kokonaisuus. Eloon lohkeileva -terminä on minulle todella massiivinen, ihan kuin rauha saisi kalliot hengittämään ja muutenkin luonnon kukoistamaan. Erittäin kaunis kuva. Puhuja taasen on niin huojentunut, ettei haittaa vaikka ostokset tai vaatteet kastuu keväiseen ikimärkyyteen.
Myönnän, että olen yrittänyt kirjoittaa tätä kauniisti useasti milloin milläkin musteella ja milloin millekin paperille. Aina joku on mennnyt pieleen. Nyt kirjoitin stereona, koska tilaa oli ja halusin antaa tälle tarpeeksi palstatilaan, kunnioitan tätä Saarikiven runoa niin.